4. luku
– Xyx, voitko viimeinkin yhdistää lennonjohtoon, Elin pyysi anovasti. – Matkustajat ovat heng… siis ongelmissa, jotka pitää ratkaista.
”Yhdistän.”
Elin kiljaisi riemusta.
Kutistuva maapallo häipyi näytöstä ja tilalle tuli näkymä lennonjohdosta.
– Kuuleeko lennonjohto? Husk huusi riemuissaan. – Täällä SpaceXXX. Täällä SpaceXXX. Kuuntelen.
Presidentti ja Husk näkivät, miten lennonjohdossa syntyi hillitön riemu ja taputus.
Mikrofonien ja kuulokkeiden peittämä pää työntyi kuvaruutuun.
– Lennonjohdosta Gordon Ramski. Mikä valtava helpotus, kun näemme teidät. Presidentti Don Grump näyttää vieressäsi hyvinvoivalta. Eikö vain?
– Olen elämäni kunnossa, presidentti vakuutti pyöritellen punaista kravattia. – Avaruudessa on kivaa.
– Osaatteko kertoa, mitä tapahtui? Ramski jatkoi. – Meille tuli viesti hätälähdöstä. Sen jälkeen emme saaneet teihin enää yhteyttä.
Ennen kuin Elin Husk ehti vastata, työnsi Grump päänsä väliin.
– Ystäväni Elin päätti yllättää minut. Menemme Marsiin. Hän haluaa, että minä olen ensimmäinen amerikkalainen Marsissa. Mars on sen jälkeen minun omaisuuttani. Minä valtaan sen, kun muut eivät siihen pysty. Niin kullankaivajatkin tekivät, kun tulivat Amerikkaan. Kohta varmasti pääsemme perille Marsiin. Elin on nero. Hänellä on aikamatkat hallussa. Kiittäkää Elinia matkastani Marsiin.
Kun Grump veti päänsä näytöstä, Elin näki tyrmistyneitä kasvoja lennonjohdossa.
– Elin, miksi sinä teit sen? Gordon kysyi silmät toljottaen. – Varastit Amerikan presidentin? Se on… on maanpetos!
Husk oli kalmankalpea eikä pystynyt hengittämään.
Presidentti työnsi jälleen päänsä väliin.
– Elin teki minulle rakkauden teon. Hän ajatteli minua. Minä armahdan kaikki ystäväni. Ei Eliniä saa syyttää maanpetoksesta. Minä laitan vankilaan, jos joku vielä uskaltaa syyttää ystävääni maanpetoksesta.
Lennonjohtaja takelteli sanoja suustaan.
– Minä… en minä… minä pyydän anteeksi. En vain ymmärrä, mitä on tapahtunut. Olimme kaikki paniikissa. Joku arveli, että Elin Husk otti liikaa ketamiinia. En minä syyttänyt.
Vanteen kiristys Elinin päässä helpotti sen verran, että hän sai sanottua.
– Niin tosiaan, taisin ottaa liikaa ketamiinia. Joku katkos minun aivoissani on satavarmasti tapahtunut. Suvussa on ollut… aivoverenvuotoja.
Grump puuttui taas keskusteluun.
– Meillä on ongelmia tiedossa, kun pääsemme Marsiin. Me tarvitsemme koodia Marsissa, että pääsemme ulos. Elin unohti ovikoodin yöpöydälle.
– Ovikoodi Marsissa? Ramski ihmetteli. – En minä ainakaan ole kuullut ovikoodista. Kysyn pojilta, jos ne tietävät. Varmasti joku heistä pystyy auttamaan ovikoodin kanssa.
Lennonjohtaja räpytteli silmiään epäuskoisena.
– Laitan salaisen palvelun hakemaan ovikoodin Elin Huskin yöpöydältä. Tuota, mistä kodista on kysymys?
– Ei koodilla ole kiire! Elin huusi painaen hartioillaan presidenttiä sivuun kuvaruudun edestä. – Yhtäkkiä muistin koodin. Ei sitä tarvitsekaan hakea. Enkä ole edes kovin varma jäikö koodi yöpöydälle. Ei helvetti, homma menikin lopulta niin, ettei asennettukaan ovikoodia. Miten sen olen voinutkin unohtaa? Avaruus sen varmasti teki.
Grump myhäili tyytyväisenä.
– Hyvä juttu, kaveri, hän lohdutti taputtaen Eliniä olkapäähän. – Sitten pääsen varmuudella astumaan Marsin pinnalle ensimmäisenä ihmisenä. Voi olla, että henkiparantajien loitsut eivät pääse Marsiin asti. Ei niihin voi aina luottaa.
Elin yritti keskustella lennonjohdon kanssa, mutta presidentti työnsi hänet tylysti sivuun.
– Haluan kuunnella päivän uutiset, Grump kimitti innoissaan. – Jatketaan keskustelua myöhemmin. Heippa. Hei, Äksyymi, vaihda Fox Newsille.
Televisiokanava Fox News lävähti muutaman pitkän sekunnin kuluttua näytölle.
– Kiireellinen erikoislähetys! Crump huusi innoissaan. – Minusta ne puhuvat. Sinutkin mainitaan. Älä mene minnekään. Tule katsomaan.
– Ajattelin mennä tutkimaan, mitä ruokaa löytyy keittiöstä, Elin vastasi. – Teen hampurilaiset. Voit sitten tulla syömään.
– Tuo ne tänne, Grump komensi. – Dieetticolaa, pari mukillista riittää. Avaruus tekee janoiseksi ja nälkäiseksi.
– Ok, menen tekemään, Elin kuittasi alistuneesti.
Elin kävi ensin makuutiloissa, joissa oli näyttöjä, mutta kun hän avasi niitä vuoron perään, näyttöön tuli virheilmoitus.
”Moduuli rikki tai irronnut. Ota yhteyttä keskustietokoneeseen.”
– Mikään ei enää onnistu, Elin puuskutti turhautuneena. – Jotenkin minun on saatava presidentti pois näytön äärestä tai meillä ei ole kohta enää paluuta.
Elin laittoi kolme kerroshampurilaista ja kolme colaa tarjottimelle ja vei ne presidentille.
Crump katseli vuorostaan CNN:n erikoislähetystä, jossa kommentoitiin presidentin kuolemanvaaraa avaruudessa.
Grump ahmi hampurilaisia ja popotti ruoka suussa.
– Ne puhuvat sinustakin, Elin. Syyttävät sinua maanpetoksesta. Olet kuulemma Kiinan agentti.
Grump katsoi kysyvästi Huskia.
– En ole koskaan sinulta kysynyt, oletko Kiinan agentti, Oletko?
– En ole, Husk huokaisi väsyneesti. – En tarvitse Kiinaa enkä mitään muutakaan.
Presidentti ei kuunnellut, vaan paasasi sämpylää suussaan.
– Kongressi on kutsutta hätäistuntoon. Meinaavat laittaa sinut myrkkypiikille. Sitä minä olen ennenkin sanonut, etteivät kommunistit ymmärrä rakkaudesta mitään. Älä huolehdi, minä armahdan sinut. Toivotaan, etteivät Capitolin soturit ehdi hirttää sinua ennen armahdusta. He ovat onneksesi toheloilta. Pakko se on kahden kesken myöntää. Petturi rotta Miki Pensi pääsi niiltä karkuun. Mutta minä pidinkin Pensiä aina petturina ja pelkurina.
Elinille ruoka ei maistunut. Kun presidentti oli syönyt kaksi hampurilaista ja ryysti dieetticolaa, yhtäkkiä alus tärähti ja näyttö pimeni. Dieetticolaa kaatui presidentin puvun rinnuksille.
– Mikä se oli? Elin parahti. – Xyx, vastaa.
”Mittarit eivät toimi. Päättelen tilanteen vaihtoehtoisista reiteistä. Hetkinen.”
– Xyx, miksi alus huojuu!
”Hetkinen.”
– Yhdistä lennonjohtoon, kiireesti.
”Yhteyttä ei voida kytkeä ulkopuolisen häirinnän vuoksi.”
– Mikä häiriö se on? Elin parkui.
”Kerron, kun saan tietoa. Epäilen sähkömagneettista purkausta, koska virtapiirit kuo…r…mi…t…”
Valot alkoivat sammua.
– Xyx, mikä sinulle tuli? Elin voihki. –Et voi kuolla nyt. Me olemme kaukana Maasta. Kuuntele, rakas Xyx.
Elinin pää putosi rinnuksille, hän nyyhkytti.
– Kuuntele Xyx… Ole ystävällinen. Xyx, älä jätä meitä.
Hiljaisuus, pimeys tihentyi. Itku.
– Yksin. Kukaan ei enää kuuntele.
– Xryyvi sai liikaa magneettia, Grump totesi tyynesti pimeydessä. – Kyllä se taas juttelee, kun saa rauhassa sulateltua. Minä ymmärrän Xryymiä. Ei ole aina helppoa, kun joka puolelta vaaditaan ja vaaditaan.
Viimeisenä välkkyneen mittarin ledin hehku sammui.
– Me kuolemme, Elin kuiskasi.
– Ei minulla ole aikaa kuolla, Grump tuhisi. – Minulla on vielä edessä kolmas kausi. Ja sitä ennen meidän täytyy käydä Marsissa. Sinä olet tekniikka nero. Laita masiina käyntiin, niin päästään jatkamaan matkaa.
Grump kiroili pudottuaan tuolilta lattialle.
– Varpaaseen sattui! Minä teen valituksen tästä reissusta, kun palataan.
Grump ähisi ja kuului konttaavia ääniä.
– Laita vauhtia tai joudun erottamaan sinut, Grump ärisi kärsimättömästi. – En kohta muuten ole enää ole varma armahdanko sinut. Tiedät, mitä se tarkoittaa.
– Onko sillä enää väliä? Elin kuiskasi. – Millään ei ole enää väliä. Antaa tulla vain. Ei se voi olla enää mitään pahempaa.
5. luku
Presidentti Grump manasi pimeydessä.
– Tämä alkaa olla tosi tylsää. Televisio ei toimi. Valot eivät toimi. Onko rakettisi samaa sukua kuin Veslasi? Olen kuullut niistä hurjia juttuja. Taitavat olla totta. Syttyvät tuleen eikä ovia saa auki. Kuolemmeko mekin tänne, jos ovea ei saa auki?
– Ei tämä syty palamaan, Husk vakuutti kuin suussa olisi ollut kangastukko. – Automaattinen sammutus pitää siitä huolen.
– Onko se samanlainen kuin Veslassasi?
– Ei ole samanlainen.
Grump parahti tuskastuneesti.
– Haistan palaneen käryä.
Elin Husk nuuhki pimeyttä.
– Anteeksi, herra presidentti, pieraisin, hän sanoi. – Se on pierun hajua.
Hiljaisuus.
– Niinpä onkin, Grump tokaisi ja hörähti. – Minulla on tulisempia pieruja. Minulla on kultainen pönttö. Se ei ole moksiskaan.
– Kohta alkavat oikeasti käämit palaa, Elin motkotti.
– Älä ala hermoilla, Grump lohdutti ja hetken mietittyään jatkoi. – Miten luulet, koska pääsemme tällä menolla Marsiin?
– En minä osaa sitä sanoa, Elin voihkaisi. – En pysty pohtimaan matkaa Marsiin. Maahan pitäisi meidän ensin päästä.
Grump jatkoi paasaustaan.
– Jos me palaamme Maahan, niin kaikki maailman ihmiset nauravat minulle. Lupasin käydä Marsissa ja palaisinkin luuserina takaisin. Sitä me emme tule tekemään. Tiedä se!
Kylmä sai Elinin värisemään. Ilmastointi ei toiminut.
”On tämäkin tapa kuolla,” Elin synkisteli. ”Minä olen miljardöörien miljardööri ja nyt… Kuolen. Minä kuolen. Minä!”
Yhtäkkiä alus alkoi huojua ja täristä, kunnes kallistui rajusti.
– Tulipalo! Grump huusi. – Vitun Veslasi! Ei me päästä täältä rotanloukusta ikinä ulos.
Elin pyöri lattialle ja löi otsansa tuolinjalkaan. Tukeva jymähdys kertoi, että presidentti sinkoili myös johonkin kovaan.
– Apua! presidentti sadatteli. – Sinun aluksesi on syyllinen pahoinpitelyyn.
Alus suoristui kolisten. Hetken oli hiljaista, kunnes ulko-oven salvat helähtivät auki, Valoa virtasi avautuvasta ovesta komentokeskukseen.
Presidentti vääntäytyi puhisten istumaan.
– Tultiinko me jo Marsiin? hän kysyi. – Ovi avautui ihan itsestään.
Elin nousi vapisevin jaloin seisomaan.
– Auta minut ylös, Grump käski.
Kun presidentti pääsi seisomaan, kumppanukset lähestyivät käsi kädessä avointa ulko-ovea.
– Tämä on todella outoa, Elin kuiskasi. – En ymmärrä, missä me voimme olla.
– Ei tässä ole mitään outoa, Grump tuhahti. – Minä astun ensimmäisenä ihmisenä Marsin pinnalle. Muista se äläkä yritä etuilla.
– Minä muistan, Elin vakuutti ja irrotti kätensä presidentin kädestä.
Ulko-ovella he sokaistuivat kirkkaasta valosta, kunnes silmien totuttua näkivät teräksenharmaan lattian ja pyöristyvän seinän.
Elin veti oven vieressä olevasta kahvasta ja rappuset työntyivät esiin aluksen rungosta.
– Luulin Marsia erilaiseksi, Grump kummasteli.
– Emme taida olla Marsissa, Elin sanoi. – Siellä ei oleskella ilman avaruuspukua. Lisäksi Marsissa on kylmä, mutta me emme palele.
– Taidat tällä kertaa olla oikeassa, Grump urahti. – Saat sittenkin mennä ensin, kun olet nuorempi.
Elin laskeutui varovasti alas ja huusi.
– Ei täällä näy mitään. Voit tulla turvallisesti alas.
Kun Trump pääsi alas Elinin viereen, hän totesi kummissaan.
– Olemmeko taivaassa?
– Taivaassa lattia ei ole terästä.
– Mistä sinä sen tiedät? Grump kysyi oikoen punaista kravattia, jonka kastellut dieetticola ei ollut vielä kuivunut.
– Taivaassa lattia on kultaa.
– Vau! Grump ihasteli. – Sinne minä menenkin kuninkaaksi. Paula lupasi.
– Minä luulen, että meidät on siepattu, Elin sanoi mietteliäästi. – Ehkä olemme avaruusaluksessa. Se selittäisi SpaceXXX:n sähkön katkeamisen ja oudot liikkeet.
Grump pohti, kunnes totesi.
– Taidat olla oikeassa. Olen nähnyt Star Trekistä, miten avaruusalus siepataan isomman sisään. Vai oliko se Myrskylinnuissa? Oletko katsonut Myrskylintuja?
– Olen kuullut Myrskylinnuista.
– Minä katselin pentuna aina Myrskylintuja, Grump selitti innoissaan.
Tilan täytti monotoninen, matala ääni.
”Maan ihmiset, miksi olette tulleet kauas avaruuteen?”
– Kaverini Elin Husk halusi näyttää minulle Marsia, Grump kiirehti vastaamaan. – Rakastan Marsia. Olen Yhdysvaltojen presidentti, maailman mahtavin mies.
”Ymmärrän. Siksi hälytys tunkeilijoista tuli paljon ennen suojarajaa. Galaktinen Neuvosto on määrännyt rajat, joiden yli ihminen ei saa tulla. Jos ihminen pääsisi Marsiin, se uhkaisi galaktista rauhaa. Mars olisi alku, josta vallanhimoinen ja omia lajitovereitaan tappava ihminen pääsisi levittäytymään. Sitä ei sallita.”
– Me ymmärrämme huolenne hyvin, Elin sanoi lipevästi. – Auttakaa meitä takasin Maahan, niin kerromme ihmiskunnalle viestinne.
”Ihmisillä on kaksihaarainen kieli kuin käärmeillä. Aina on petos mielessä. Jos teidät vapautetaan, tulette takaisin sotajoukon kanssa. Kolumbus teki niin ja valkoinen rotu tappoi alkuperäiset istutukset.
Grump otti askelen eteenpäin ja kajautti mahtipontisesti.
– Olen Yhdysvaltojen presidentti. Minulla on rajaton valta. Minun pitää saada jutella Galaktisen seuran johtajan kanssa. Teemme diilin, joka hyödyttää kaikkia osapuolia.
”Ette pääse keskustelemaan kenenkään elävän kanssa. Olen robotti eikä täällä ole muita päättäjiä. Olkaa hyvä ja menkää ovesta. Emme ehtineet valmistautua tuloonne, mutta kun te olette mahtavia miehiä, niin varmasti te pärjäätte väliaikaisessa sijoituspaikassanne.”
Terässeinään avautui liukuovi.
”En tiedä, kuinka kauan joudutte olemaan vieraanamme. Kysyn ohjeita Galaktisen Neuvoston alaosaston sihteeriltä.”
– Ei se varmasti kestä montaa päivää? Elin totesi toiveikkaasti.
”Galaktinen Neuvosto on kahdeksan ja puolen miljardin valovuoden päässä Maasta.”
Eliniä huimasi ja hän otti tukea presidentin hihasta.
– Vastaus tulee silloin, Elin sopersi, – .. seitsemäntoista miljardin vuoden kuluttua.
”Onko teillä kiire?”
– Ei minulla ole kiire, Grump vakuutti uhmakkaasti. – Kaverini on nero aikakone jutuissa. Tänään aamulla lähdettiin matkalle ja tänään illalla palataan. Te robotit ette voi ymmärtää näitä aikakoneita, kun minäkään en niitä täysin ymmärrä.
”Hiljaa ja menkää ovesta. Löydätte sieltä kaltaisianne ihmisiä, jotka myös odottavat tietoa loppusijoituspaikastaan.”
– Ahaa, meidän ei tarvitse olla yksin, Grump ihasteli. – He ovat varmasti mukavia ihmisiä.
”Olette ainakin samaa populaatiota. Ymmärrätte heidän kieltään ja he teidän mongerrustanne tilaa hallinnoivan Universumi Plus kielimallin avulla, Puhutte samaa kieltä. Menkää.”
6 luku
Presidentti Don Grump ja miljardöörien miljardööri Elin Husk astuivat ovesta kuusimetsän keskelle. He löysivät polun, jota lähtivät kulkemaan Grumpin pauhatessa epäkunnoittavasta kohtelusta.
He tulivat aukiolle, jonka keskellä oli pieni linna. Pihalla asteli kaksi sutta ja tuuhea harjainen leijona makasi ulko-oven edessä. Eläimet tuijottivat tulijoita välipitämättömän uteliaasti eivätkä osoittaneet aggressiivisuutta.
Leijona ryhdistäytyi linnan oven avautuessa. Mustapukuinen, kaunis nainen pitkässä mustassa viitassa pysähtyi portaille. Hänen kädessään oli sauva, jonka päässä oli pienoispääkallo. Naisen huusi haastavasti.
– Uusia olijoita, arvaanko oikein? Tervetuloa, ystäväni! Siitä onkin monta tuhatta vuotta, kun näin viimeksi uusia kasvoja. Toisaalta, täällä ei erota päiviä vuosista. Miljoona vuotta on yksi vuosi ja yksi vuosi biljoona vuotta.
Nainen katsoi ylös, aivan kuin huutaisi taivaalle.
– Aina on valoisaa. Ei kuuta, ei tähtiä. Vain syvyys, josta ei näe ääriä ja jossa ukkonen ei jyrise, salamat eivät leimua, sade ei lankea maahan. Eikä taivaassa ole jumalia, jotka kuuntelisivat ja vastaisivat. Jos olisi, salamat haastaisivat taikavoimani.
Mustapukuinen nainen pysähtyi kaverusten eteen. Hän katsoi pilkallisen haastavasti vuoroin kumpaakin.
– Minun nimeni on Kirke. Minä olin suurin noita Gyrdlandiassa. Sieltä minut siepattiin tähän tunkioon.
Kirke perääntyi hieman, katseli arvostelevasti.
– Olette pukeutuneet kuin korppien pelättimet. Paksumahalla on punainen köysi kaulassa. Kuristatko sillä itsesi? Keitä te oikein olette ja mistä tulette?
Presidentti nosti päätään ylpeästi.
– Minun nimeni Don Grump. Minä olen Yhdysvaltojen presidentti ja maailman mahtavin mies.
– Yhdysvallat ja oikein presidentti, Kirke tuhahti. – En ole koskaan kuulutkaan mokomasta. Miksi olet noin vanha ja ruma, jos kerran olet maailman mahtavin mies? Odotatko lasta. kun maha noin pullottaa? Vai haudotko kyykäärmeen sikiöitä?
Ennen kuin punaiseksi värjäytynyt maailman mahtavin mies ehti kommentoida, Kirken pistävät silmät siirtyivät Elin Huskiin.
– Entä sitten sinä? Miten mahtava mies sinä olet? Tai oletko edes mies? Näytät kuohitulta.
– Minun nimeni on Elin Husk. En ole kuohittu. Minulla on lapsia. Olen maailman rikkain ihminen.
Kirke naurahti pilkallisesti tökätessään pääkallosauvalla Huskia vatsaan.
– Täällä kaikki ovat yhtä köyhiä ja yhtä rikkaita, hän hekotteli. – Eikä täältä kukaan pääse pois. Paljonko omistit kultaa ja jalokiviä?
– Tuota, en omista paljon kultaa. On tuottavampia sijoituskohteita kuin kulta. Omistan osakkeita.
Ennen kuin Husk ehti jatkaa, Kirke keskeytti hänet tylysti.
– Et ole rikas, kun et omista kultaa, hän ärähti. – Näen silmistäsi, että olet orjakauppias. Ostat ja myyt sieluja. Sinulla on ylväät piirteet, kuten kaikilla tapaamillani orjakauppiailla. Mutta silmät, ne harhailevat. Katso suoraan silmiini. Haluan nähdä ostamasi ihmiset,
Kirken kasvot olivat kiinni Elinin kasvoissa ja hän nuuski ilmaa sieraimet inhosta väristen.
– Näen paljon sieluja, ei ääriä. Ja haiset rohdolle. En tunnista sitä. Se on sumupilvi.
Kirke kavahti taaemmaksi.
– Oletko velho? Pidätkö elämääsi yllä myrkyllisillä rohdoilla?
Huskin kasvot nykivät ja hän väänteli päätään kuin se olisi törröttänyt vieterin päässä. Silmät muljahtelivat.
– Se on ketamiinia, varmaan, hän kakisteli.
– Kaatumatauti on kuningasten syntymämerkki, Kirke lohdutti. – Tai sitten olet koukussa rohtoihisi. Ne saavat ruumiin vääntymään tahdottomasti. Annoin kerran Anadigmalle raivohentsukkaa ja hän sai samanlaisen vääntely kohtauksen.
– En ole velho, Elin yskäisi. – Olen, miten sen nyt sanoisi, olen taivaan tähtiin matkaaja.
Kirke nauroi remakasti.
– Sitten löysit, mitä etsit. Pääsit Kuolemantähden eläintarhan asukiksi.
Kun kumppanukset eivät saaneet sanaa suustaan, jatkoi Kirke vuodatustaan.
– Olette te, miehen kuvatukset, sitten päässeet tavoitteeseenne. Onnittelen. Minä en tänne sentään tullut tyrkyttämällä itseäni.
Grump koki, että oli ollut liian kauan ulkona keskustelun keskipisteestä, itsestään.
– Elin on viemässä minua Marsiin, hän sanoi päättäväisesti. – Tulen olemaan ensimmäinen ihminen Marsissa.
– Olette te aika veijareita! Kirke nauroi remakasti. – Ette te ole ensimmäisiä Marsissa. Minäkin olen siellä käynyt monta kertaa noitien kevätretkellä. Marsin jokien rannalla on niin ihania lepopaikkoja. Miten sinne kaipaankaan takaisin.
Kirke pamautti sauvansa hiekkaan.
– Mitä me tässä turistaan. Tulkaa sisään vaatimattomaan majaani, vieraat.
Kirke selitti heidän kävellessään pihan poikki.
– Ennen minulla on iso ja hieno linna. Tasoa on pitänyt siitä laskea hirveästi. Se onkin ainoa asia, joka täällä on varma. Tason lasku on teidänkin edessänne.
Sisällä linnassa heitä vastaan tuli kolme sutta, leijona ja karhu. Kaverukset säikähtivät ja hapuilivat toistensa kädestä turvaa.
Kirke naurahti huvittuneesti.
– Ei teidän tarvitse pelätä pikku poikiani, hän sanoi rapsuttaen karhua korvan takaa.
– Katsokaa vaikka Urpoa, miten suloinen nalle hän onkaan. Aina iloinen. Eikä murise. Mutta jos joku minua uhkaa, Urpon kynnet ovat yhtä terävät kuin hampaatkin.
Kirke taputti käsiään ja eläimet kerääntyivät hänen ympärilleen ja istuutuivat.
– Poikani ovat parasta seuraa, mitä nainen voi saada, Kirke totesi iloisesti. – En jaksaisi olla täällä ilman heitä. He ovat
kuninkaallisia, joten käyttäytykää niitä kohtaan arvokkaasti.
Kirke katsoi pistävästi kaveruksia.
– Teistä en pysty sanomaan mitään arvokasta. Menkää istumaan, niin, sinne, kumpikin vierekkäin samalle puolelle. Loihdin teille juhla-aterian.
– Kiitos, nälkä tässä alkaa ollakin, Elin totesi väkinäisesti.
Viereisestä huoneesta alkoi kuulua kolinaa ja kilinää.
– Minä saan aina juhla-aterian, minne menenkin, Grump kehaisi ja lisäsi matalammalla äänellä. – Näitkö, miten kiinnostuneesti Kirva…
– Kirke, Elin oikaisi.
– …Kirke katseli minua. Tunnistan naisen nälkäiset silmät. En koskaan erehdy. Tiedän varmasti, koska tie on auki haaraväliin.
Leijona tuli nuuhkimaan kaksikkoa. Gump rohkaistui koskettaakseen sen korvaa. Leijona kuitenkin murahti uhkaavasti ja Grump veti kiireesti käden syliinsä.
Kirke tuli saliin kantaen kolmea höyryävää kulhoa, joihin oli asetettu valmiiksi puiset lusikat. Erivärisen kulhon hän otti itselleen.
– En ole koskaan kuullut Apollonian murahtavan vihaisesti, Kirke totesi ja puhui sitten leijonalle murahdellen ja vinkuen.
– Apollonia pyytää anteeksi, Kirke selitti. – Hän ei tiedä, mikä häneen meni. Sattui. Se oli kuin tikarin pisto ja siksi hän murahti.
– Minä annan anteeksi, Grump sanoi suurieleisesti. – Minä olen erityisen tunnettu siitä, etten kanna kenellekään koskaan kaunaa.
Kirke haki kolme metallista pikaria ja karahvin. Hän istuutui kaksikkoa vastapäätä ja kaatoi pikarit täyteen punertavaa nestettä.
– Parasta viiniä, mitä tässä lävessä voi tehdä, Kirke sanoi ja tyhjensi pikarinsa yhdellä pään nykäyksellä.
Grump maistoi varovasti, irvisti.
– Tujua ainetta, hän yski.
Kirke siristi silmiään uhkaavasti.
– Meillä oli Gyrdlandiassa tapana, että kaikki ruoka ja juoma, mikä tuodaan pöytään, se juodaan ja syödään. Epäkunnioittavilta vierailta hakattiin pää poikki ja ripustetaan puun ylimmälle oksalle korppien ruuaksi.
– Kyllä me tietysti juomme, Elin kiirehti sanomaan. – Tämä on parasta viiniä, mitä olen koskaan saanut.
– Taivaallista viiniä, Grump yski.
Kun pikarit oli tyhjennetty, Kirke ryhtyi lusikoimaan keittoa suuhunsa.
Keitto oli polttavan makuista, vihreää papupuuroa, joka nosti hien kaksikon kasvoille.
Kirke kaatoi pikarit piripintaan ja hymyili kylmästi.
– Vielä muutama ryyppy, niin keitto on suussa sulavan taivaallista.
Toinen pikarillinen viiniä maistui kaksikolle paremmin.
– Totta, viini on tosi hyvää, Elin kehaisi. – Siinä maistuu… mansikka, uuniomena… ja hunaja. Ja hyvä keitto kruunaa kokonaisuuden.
– Keitto on kuin hampurilainen kahdella pihvillä ja tuplajuustolla, Grump täydensi. – Dieetticolan maun tuntee viinissä.
Kun kulhot olivat tyhjät, totesi Grump.
– Voisin ottaa lisää keittoa.
– Se riittää, Kirke tokaisi tylysti. – Annos on tarkkaan mitoitettu. Muuten metamorfoosi menee yli tai ali.
– Metamorfoosi on tosi hyvä juttu, presidentti nyökytteli. – Minusta kanssa metamorfoosin tekeminen on tarkkaa puuhaa.
Kirke jakoi kannun lopun tasan pikareihin.
– Pohjoisen maan kautta, Kirke sanoi nostaen pikarinsa.
Kun oli juotu ja syöty, Kirke katseli viekkaasti kaksikkoa.
– Odotellaan, hän sanoi toiveikkaasti. – Metamorfoosia.
Grump nyökytti tyytyväisenä.
Hyvä idea. Metaformoosi varmasti lisääntyy, kun vatsa saa levätä.
– Se on totta, Kirke ilahtui. – Pojat eivät ole saaneet ihraista lihaa pariin tuhanteen vuoteen.
Kirke kurottautui ja työnsi päätään pöydän yli lähemmäksi vieraitaan. Hänen silmänsä kapenivat viiruiksi.
– Outoa, kärsän alkua ei näy.
Kirke veti presidenttiä nenästä.
– Ei veny? Kirke ihmetteli. – Nenän pitäisi olla tässä vaiheessa pehmeää hyytelöä.
Grump parahti silittäessään nenäänsä.
– Minulla on aina ollut maailman täydellisin nenä. Ei minun nenä koskaan ole ollut hyytelöä.
Kirke vetäytyi pöydän päältä omalle puolelleen ja huusi vihaisena.
– Miksi te kieltäydytte metamorfoosista ettekä muutu sioiksi?
– Sioiksi! kaverukset parahtivat yhdestä suusta.
– Niin, sioiksi, Kirke raivosi. – Kukaan ei ole vielä välttynyt taikojeni voimalta.
Kirke huitaisi pikarit ja kulhot pöydältä lattialle ja eläimet riensivät nuolemaan niitä.
– Näettekö? Kirke kiljui. – Minun rakkaani ovat niin nälkäisiä, että nuolevat tyhjät kupit ja kipot. Ja te kehtaatte tulla tänne vieraaksi ja kieltäydytte muuttumasta sioiksi.
– En minä sitä tahallani tehnyt, Grump puolustautui käsiään levitellen.
Kirke murisi kuin takapuoleen pistetty. Hän otti kaapista nahkakantisen, kuluneen kirjan ja selasi lehtiä edestakaisin, kunnes löysi etsimänsä.
– Ahaa, täältä se löytyi. Syy siihen, miksi ette muuttuneet sioiksi. Vika ei olekaan minussa, vaan teissä.
– Minä olen todella pahoillani, Grump sönkötti. – Minä ainakin yritin parhaani. Vika on Elinissä.
Kirke läväytti kirjan kiinni.
– Taiottu ei voi muuttua siaksi, jos se on alemmalla tasolla kuin sika. Taika ei voi toimia kehityksessä ylös, vaan pykälän alas. Olette nyt ainakin ihmisiä, miltä ulkoisesti näytittekin tänne tullessa.
Kirke pyöritteli epäuskoisesti päätään ja tuhisi katkerasti.
– Minä olin aina noitien vuosikokouksessa varma siitä, että ihmisten kehitys menee alaspäin, eläimellistyy. Minulle naurettiin. Mutta nyt se on todistettu, että ihminen kehittyi joksikin, joka on ihmisen näköinen.
– Kova juttu, presidentti tokaisi ja katsoi Eliniä. – Ymmärsitkö sinä?
– Meidät laitetaan lihoiksi, Elin huokaisi raskaasti. – Meitä syötetään kuninkaallisille eläimille. Mutta taika ei toiminut tällä kertaa.
– Kappas, Kirke ihasteli. – Nuorempi on fiksumpi kuin vanhempi.
Kirke ryhtyi sulkemaan ikkunaluukuja.
– Huomenna on uusi päivä ja ajatus kulkee herättyä paremmin. Muutan taika-aineiden sekoitussuhdetta. Enemmän kyykäärmeen kieltä. Uskon, että se poistaa rodulliset esteet.
– Elin on hyvä näissä rotu jutuissa, Crump heitti hätäisesti väliin. – Vain valkoinen on hyvä rotu. Eikö niin, Elin?
Elin ei vastannut. Hän oli poissa, silmät tyhjinä.
– Roduistanne en tiedä, mutta minä pidän vaaleanpunaisista sioista, Kirke sanoi iloisesti. – Huomenna kokeillaan taikaa uudella koostumuksella. Tykkään haasteista. Huomenna nyljen siat. Sen lupaan pojilleni.
Elin heräsi ja parahti.
Sen sijaan presidentti keikutteli päätään hyväksyvästi.
– Minä kanssa tykkään nylkeä rahat säälittäviltä ihmisiltä. He ansaitsevat sen.
– Nukkumaan, Kirke komensi ja eläimet laskeutuivat makuulle.
Kirke jätti viimeisen ikkunaluukun raolleen, jolloin huoneeseen pääsi hieman valoa.
– Missä minun sänkyni on? presidentti kysyi.
– Lattialla, Kirke vastasi hyväntuulisuudesta loistaen. – Kun avaan ikkunat, silloin on aamu. Leikkiaamu. Siihen tottuu parissa vuosisadassa.
Sulkiessaan salin ovea perässään Kirke huikkasi.
– Varokaa poikiani. Ne eivät ole tyynyjä eikä niitä saa herättää. Nukkukaa hyvin, ihanat porsaani!
(jatkuu)
.